Vaikka olemmekin samaa mieltä siitä, että oppimisnäyttämöt muuttavat ulkomuotoaan ja sisäistä organisaatiotaan tekniikan kehittymisen myötä on silti kyseenalaista, voidaanko puhua uuden oppimiskäsitteen syntymisestä. Tässä artikkelissa yritetäänkin analysoida, herättävätkö nämä selvästi havaittavissa olevat uudet sosiaaliset haasteet tarpeen luoda uusia oppimistapoja ja pätevätkö nykyiset oppimisteoriat yhä nykypäivän oppimistodellisuudessa. Teemme katsauksen yhteiskunnallisiin muutoksiin, analysoimme e-learning 2.0 käsitettä ja hahmotamme, miten nykyiset teoreettiset näkemykset vastaavat opetuksen todellista tilannetta. Erityisesti keskitytään uusien opiskelunäyttämöiden luonteen analysointiin. Esimerkiksi erityinen verkko-oppimismenetelmä (ConnectLearning), perustuu konnektivismiin, konstruktivismiin ja tilanneoppimiskäsityksiin.

Lopuksi toteamme, että oppimisympäristöjen suhteen on tapahduttava muutoksia, sillä siihen vaadittu teoreettinen perusta on ollut olemassa ja siitä on keskusteltu jo kahden viime vuosikymmenen ajan. Verkko-oppiminen ei merkitse uutta ajatusmallia tai täysin uudenlaista oppimista vaan se osoittaa, miten jo vakiintunut käsite (joka perustuu nykyisten oppimisteorioiden innovatiivisille ideoille ja rakennuspalikoille) voi auttaa tyydyttämään ”uusien” oppimisnäyttämöiden kysyntää. Niiden pitäisi olla omaehtoisuuteen perustuvia, oppilassuuntautuneita, tilannetietoisia, emotionaalisia, sosiaalisia ja viestintäkykyisiä.